Sivistys
Sivistyksellä tarkoitetaan yksilökeskeisiä taitoja, kykyjä tai oppimisvalmiuksia laajempaa käsitystä ihmisten henkisestä ja moraalisesta kehittyneisyydestä.
Sivistyksen humanistiseen ihanteeseen liitetään olennaisesti ihmisten autonomian ja itsenäisen, kriittisen järjen käytön korostus sekä moderni käsitys tiedostavasta, suhteellisuudentajuisesta ja reflektiivisestä ihmisestä.
Lisäksi olemassa olevan kriittinen tarkastelu ja pyrkimys vallitsevien ajattelumallien kehittämiseen on keskeistä.
Sivistystoimintaan liittyy elimellisesti demokratian ja osallisuuden edistäminen kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä, yhteisöissä sekä yhteiskunnissa.
Suomalainen sivistyskäsitys pohjautuu saksalaiseen Bildung-ajatteluun.
Bildung-ajattelun ytimessä on ajatus kasvatuksen ja harjoittelun avulla saavutettavasta sivistyksestä, jonka ihanne on ensisijaisesti eettinen ja arvoituksellinen, vasta sen jälkeen tiedollinen.
Bildung-perinteen mukainen sivistyskäsitys on kuitenkin hyvin ihmiskeskeinen ja sitä on nykyajassa täydennettävä.
Ajankohtaiseen sivistyskäsitykseen liitetäänkin vahvasti ekososiaalinen ulottuvuus.
Ekososiaalisessa sivistyskäsityksessä yhdistyvät ekologinen ja sosiaalinen näkökulma, joiden tulisi olla perustana yhteisöjen kulttuurisessa muutoksessa ja yksilöiden hyvinvoinnin määrittämisessä.
Lähtökohtana on ihmiskunnan toiminta ekosysteemien kestävyyden asettamissa rajoissa.
Läpi elämän jatkuvan sivistyksen päämääränä on ihminen, joka huolehtii paitsi itsestään ja omasta kulttuuristaan, myös toisista ja planeettamme kokonaisuudesta.
(Ks. Saari, Salmela & Vilkkilä, 2017; Salonen & Bardy, 2015)